Se itku tuli syvältä..

Rauhantervehdys!

Olen 28-vuotias ja olen ollut uskossa 8,5 vuotta. En ole lähtöisin uskovaisesta perheestä, mutta toki uskonasiat ovat olleet aina tuttuja siten, että päiväkerhossa ja peruskoulussa käsiteltiin uskon perusteet ja voin sanoa, että olen aina ollut jonkinlaisessa uskossa. Vai pitäisikö sanoa, että lapsenuskossa. Olin aina elänyt ns. hyvää elämää. Se tarkoitti sitä, että en koskaan polttanut tupakkaa enkä juonut alkoholia, enkä käyttänyt huumeita. No, toki minullakin on ollut elämässäni vaikeuksia sillä lailla, että ala-asteella olin koulukiusattu ja siirtyessäni yläasteelle, rupesin itse kiusaamaan toisia. Muutoin olen elänyt ihan perusturvallisen lapsuuden ja kotonakin on aina ollut hyvä olla.

Olen aina uskonut Jumalaan. Kukaan ei vain koskaan tullut minulle kertomaan, että täytyy uskoa Jeesukseen ja tehdä henkilökohtainen uskonratkaisu, jos haluaa päästä Taivaaseen. Luulin aina, että aivan kaikki ihmiset pääsevät automaattisesti Taivaaseen Jeesuksen sovitustyön kautta. No, toki murrosikä on monta kertaa sitä aikaa, että silloin ”punnitaan” asiat uudemman kerran ja saattaa tulla epäilys. Meinaan näin kävi minullekin. Muistan joskus teini-ikäisenä sanoneeni, etten voi uskoa mihinkään, mitä en omin silmin näe. Ja että jos Jumala olisi olemassa, niin ei tämä maailma olisi näin kauhea paikka kuin mitä se nykyisin onkin. Mutta tämä kaikki ympärillämme tapahtuva kamaluus johtuu sielunvihollisesta, ei missään tapauksessa Jumalasta!

Tulin uskoon 20-vuotiaana. Uskoontullessani kävin ammattikoulun viimeistä luokkaa. Elettiin helmikuuta 2004. Asuin viikot opiskelija-asuntolassa ja eräänä iltana pyysin uskovaista poikaa pelaamaan kanssani pöytätennistä asuntolan kerhotilaan. Tiesin kyllä etukäteen pojan olevan uskovainen. Siinä pelin aikana poika alkoi kyselemään mm. mihin uskon, jne. Ja aika pian hän jo käänsi puheensa hengellisiin asioihin. Kun poika alkoi puhumaan uskonasioista, halusin vain kuulla enemmän ja enemmän. Olin tullut etsikkoaikaan jo 2003 vuoden lopussa, joten Jumala oli jo pikkuhiljaa valmistellut sydäntäni. Sitten poika kysyi, haluaisinko ottaa Jeesuksen omaan elämääni. Sanoin ensin, että haluan kyllä, mutten kuitenkaan vielä. Poika selitti, että jos haluaa tulla uskoon, on se tehtävä heti, eikä saa yhtään odotella. Koska sielunvihollinen toimii juuri sillä tavalla, ettei hän kiellä ihmistä tulemasta uskoon, mutta aina hän sanoo joka kerta, että ei vielä. Siinä sitten polvistuttiin yhdessä ja poika rukoili puolestani ja julisti Jeesuksen nimessä ja veressä syntini anteeksi. Itkin aivan hillittömästi ja se itku tuli hyvin syvältä ja oli jotenkin puhdistavaa. Kun poika oli rukoillut puolestani, niin sen jälkeen hän onnitteli minua elämäni parhaimmasta ratkaisusta ja olin niin onnellinen, että aivan halasin poikaa! Ja minulla oli niin todella onnellinen ja ihana olo! Muistan, kuinka ihanaa oli käydä sinä iltana nukkumaankin.

8,5 vuotta olen nyt siis kulkenut kaitaa tietä. Tähän matkan varrelle on mahtunut monenmoista: välillä iloa ja välillä suruakin. Mutta sen tiedän, että tämä on se Tie, jonka haluan kulkea loppuun asti! Jeesuksen kanssa minulla ei ole mitään pelättävää, koska Jeesus pitää minusta huolta ja johdattaa ja vie minut kerran iankaikkiseen elämään Taivaan Kotiin. Elokuussa 2008 päätin sitoutua lujemmin Jeesuksen seuraamiseen ja niinpä kävin kasteella ja liityin sen myötä vapaaseurakuntaan. Vapaaseurakunnassa olen mukana pitämässä pyhäkoulua ja lisäksi palvelen myös kotikuntani yhteiskristillisessä lapsityössä pitämällä liikuntakerhoa ala-asteikäisille ja Kids` Action- tapahtumissakin olen mukana.

Kiitos, että sain jakaa todistukseni kanssasi!
Suosittelen, että sinäkin otat Jeesuksen elämäsi Herraksi, koska Hän on tie, totuus ja elämä!

Siunausta sinulle!

Jonna, 28v