Moi!
Oon Antti, 29 vuotta, Oulusta. Mun elämän tarina ei oo se kaikista kaunein, mut ei myöskään kaikista kauhein.
Mä oon puoliksi uskovaisesta kodista, eli äiti oli uskossa ja isä ei. Oon pienestä asti ollu mukana seurakunnan jutuissa pyhäkouluissa ja leireillä jne. Lapsuuttani ja nuoruuttani varjostivat kuitenkin isän epävakaa käyttäytyminen ja ajoittainen väkivalta, sekä myöskin yläasteella rankka koulukiusaaminen.
Mä tulin uskoon ekan kerran 15-vuotiaana seurakunnan varhaisnuorten leirillä. Sen jälkeen elämä jatkui kiinteästi seurakunnan varhaisnuorten ja myöhemmin nuorten toiminnoissa.
Vuonna 2000 äitini meni naimisiin hyvinkin narsistisesti käyttäytyvän miehen kanssa. Vain noin vuosi tästä, elokuussa 2001, äitini menehtyi äkillisesti saatuaan aivoverenvuodon. Siinä meni sitten jokunen vuosi seurakunnan riennoissa käydessä ja muutama epäonnistunut opiskeluyrityskin tuli käytyä.
Vuonna 2004 elämäni sitten flippasi ihan totaalisesti: sairastuin masennukseen, ym. psyykkisiin vaivoihin. Rupesin ”lääkitsemään” itseäni alkoholilla ja tupakalla. Lopulta olin siinä pisteessä, että hakeuduin itse psykiatriselle osastolle, missä menikin sitten seuraava vuosi. Seuraavat vuodet menivätkin siinä sitten kuntoutuessa.
Vuoden 2007 helmikuussa osallistuin täällä Oulussa Helluntaiseurakunnan Gathering-nuorisopäiville, missä Herra sai koskettaa mua ja parantaa mut. Oli lauantai-illan myöhäiskokous ja mä olin siinä aika väsyny ja päätä särki ja mä vaan lähinnä röhnötin siellä salin takaosassa. Nuorisokuoro veti siinä ylistystä ja sitten yhtäkkiä ilman et kukaan olis rukoillu mun puolesta niin Herra kosketti mua ja mä vaan rupesin puhumaan hyvin voimakkaasti kielillä. En mä ees siinä hetkessä tienny, et mitä tapahtu. Seuraavana päivänä vaan rupes pikkuhiljaa huomaamaan, et ne mun psyykkiset oireet oli kadonnu. Tai ainakaan niitä ei enää tullu niissä tilanteissa ku oletti niiden tulevan.
Sitte siitä alko sellanen prosessi mun elämässä, jossa Herra rupes laittaan pikkuhiljaa palasia kohdalleen ja seuraavan kesän ja talven aikana mä vapauduin pikkuhiljaa tupakastakin ilman, että mä olisin ite tehnyt juuri mitään asian eteen. Viimisen tupakan mä poltin 5.4 2008. Kannoin mä vielä silloinkin viikon verran askia taskussa jonkun
”turvallisuuden tunteen” vuoksi. Sitten seuraavana viikonloppuna oli seurakunnan nuorten leiri ja sinne leirille mennessä seurakunnan tytöt sano, et ku mä oon ollu jo viikon polttamatta, niin mä en tarvi sitä askia enää ja silloin mä hävitin ne mun röökit.
Olen kiitollinen Herralle, että hän on saanut nostaa mut sieltä missä mä olin ja nyt mulla on opiskelupaikka ammattikoulussa, mikä ei olisi ollut edes mahdollinen vielä joitain vuosia aikaisemmin.
-Antti-