Henna 16v.
Oon luullu olevani pienestä asti uskossa, mutta vasta nyt 16-vuotiaana huomasin, että saatana on sitonu mua vahvasti koko mun elämän ajan. Ihan pienenä, ku kävin kokouksissa vanhempien kanssa, istuin vaan penkissä ja ajattelin jotain ihan muuta. En kaivannu Jumalan läheisyyttä, koska ajattelin jo olevani siinä. Ala-asteen lopulla aloin olla se porukan kovis, se joka vihas ja kiroili eniten. Sillon lupasin ittelleni, et en enää ikinä itke. En itke vaikka kaveri kuolis, en itkis vaikka kuinka sattuis. Hautaisin vaan sen tunteen.
Sillon olin tosi kateellinen rokkareille ja gooteille niiden tyylistä. Halusin olla se huumehörhö, alamaailman mafiajohtaja, sekopää, murhaaja. Mä todella halusin sitä! Halusin olla saatanan palvelija. Ajattelin miten tappaisin muita ihmisiä. Sama jatku ylä-asteelle. Ulkopuolelle musta ei näkyny muu kun rasistisuus ja mun raskas musiikkimaku. Päihteisiin en oo narahtanu missään vaiheessa. Sain hirveitä raivokohtauksia. Vihasin vanhempiani, enkä halunnu antaa niille mitään anteeks. Kätkin itteeni sen kaiken vihan ja ne raivokohtaukset niitä kohtaan ja ajattelin miten puran sen niihin kerralla. En yksinkertasesti halunnu antaa niille anteeks, halusin vihata niitä. Sanoin usein kavereille, et halun tappaa mun vanhemmat.
Mul oli hirvee ahistus, olin melko masentunukkin välillä. Kaikki se johti itsetuhoisuuteen. Itsemurha kävi tosi usein mielessä, mut tiesin mitä on kuoleman jälkeen. En halunnu tehä sitä vielä, koska en ollu varma mihin olin oikeesti menossa.
Noin vuos sitte huomasin et kokouksis ja hengellisillä leireillä olin aina vaan etäisempi Jumalan kanssa. Muut itki ja ylisti, mut mä en vaan pystyny siihen. Tuntu, et olin pimeyttä huokuva olento niiden muitten keskellä. Halusin todella pystyä tuntee Jumalan siinä missä nekin.
Nyt kuukaus sitten sanoin suoraan Jumalalle, et häipyis kokonaan mun elämästä. En enää jaksanu sitä tappelua, et kumman puolel oon. En voinu palata, koska rakastin saatanaa. Sanoin, et en oo enää uskossa. Jätän seurakunnan, jätän kaiken, poltan vaikka Raamattuni, jos se sitä vaatii. Tavottelin rauhaa saatanan puolelta.
Muutamilla hengellisillä leireillä olin yrittäny päästä takasin Jumalan luokse. Yhen päivän verran olin täysin vapaa siitä kaikesta, mikä oli mua sitonu, mutta se kaikki palas takas yhtä nopeesti ku oli lähtenykki. Koko viimevuosi oli taistelua.
Kirjauduin vuoden vaiheessa yhelle nettisivulle ja laitoin profiilikuvaks sellasen kuvan mis mulla on rippiristi kaulassa. Yks poika tuli kysymään, et oonko uskossa kun mul on ristikoru kaulassa. Siellä sivustolla ei todellakaan pyöri uskovia. No sanoin sitte, et oon vähä nii ja näin uskossa ja aloin iha itestään selittämään, et miks musta tuntuu et en olis enää uskossa. Halusin vaan esittää sille, miten hankalaa mulla on. Se alko sit kaivamaan musta kaikki asiat, missä saatana on päässy vaikuttamaan muhun. Teki mieli heti huutaa sille päin naamaa. Herkuttelin ajatuksella järkyttää se ihan täysin kertomalla miten törkeesti voin olla Jumalaa vastaan.
Aina ku aloin huutamaan sille, et pitäis turpansa kiinni se kerto, et toi tulee saatanalta. Jätin huutamatta, koska tiesin, et mun on käännyttävä Jumalan puoleen. Oon menos niin syvälle saatanan palvelukseen. Se kaveri oli profeetta ja osas auttaa mua. Me lähettiin kahestaan purkamaan sitä kaikkee, mikä mua pidätteli. Saatana iski kokoajan mua päin. Monta kertaa ja rankasti.
Pääsin siitä musiikista nopeesti eroon. Ipod oli hajonnu ja stereot oli 2 kuukautta huollossa. Kännykässä oli kuitenki mun lempibändin musiikkia ja se vaivas mua. Tiesin aivan hyvin että ne pitäis poistaa, mut en pystyny siihen. Tunsin aina miten kannan pimeyttä tiedostoina mun kännykässä.
Se poika oli suositellu mulle noita TV7 Katupaimenen jaksoja. Katoin yhtä Katupaimenen jaksoo, jossa puhuttiin et se menny pitää todella hylätä. Tiesin sen, mutta siinä mulle valkeni et en ollu koskaan tosissani luovuttamassa. Siinä hetkessä otin kännykän taskusta, menin musiikkitiedostoihin ja poistin kaiken. Itkin ja tärisin. En tienny mikä muhun meni. Mikä ihme sai mut tekemään sen. Sen jälkeen pystyin jättämään minkä vaan asian mun elämässä, millä saatana sito mua.
Se poika oli huomannu mun kuvista, että mulla oli mulle rakas peace-koru kaulassa tosi monessa kuvassa. Se kerto et peace-merkki on todellisuudessa risti väärinpäin, sivut taitettuina. Aloin täristä ku kuulin sen. Viha nous pintaan. Tiesin et saatana sitoo mua sillä korulla. Olin kävelemässä linja-autolta kotiin, otin sen korun kaulasta ja heitin metsään niin pitkälly ku pystyin. Siinä tuli sama tunne, et miten ikinä pystyin tekemään sen.
Katupaimenen jaksoista on ollu tosi paljon tukee mulle. Oon saanu niistä paljon tietoo, mitä todella oon tarvinnu. Puhuja on tosi hyvä esikuva mulle. Suurkiitokset, ootte ollu mukana auttamassa muakin takasin Isän luokse. Halun siunata teitä ja rukoilen, että ne jaksot koskettais monia muitakin.